Kulttuuriviikonloppu

Viimeviikonloppu oli hyvin kulttuuripainotteinen. Perjantaina olin katsomassa Pientä merenneitoa Suomen Kansallisoopperassa. Pieni merenneito on vanha Hans Christians Andersenin satu, josta on nyt tehty baletti. Musiikki on Tuomas Kantelisen ja koreografia Kenneth Greven. Esityksessä on paljon värikkäitä, kauniita balettikohtauksia, joissa monenlaiset mereneläimet ja vanhoista saduista tutut hahmot tanssivat lavalla. Kaksi kertaa on kohtaus, jossa kertoja kehottaa laittamaan taikalasit eli 3D-lasit päähän. Baletti oli upea. Ihana joskus sukeltaa sadun maailmaan, vaikkakin loppu on hyvin surullinen.
Saimme kutsun tähän näytökseen, joka oli kokonaan kutsunäytös. Kutsussa luki pukukoodina tummapuku. Miehet olivat noudattaneet pukukoodia puvun osalta aika tunnollisesti, mutta monella kengät eivät olleet samaa tyyliä. Ruskeat, kuluneet kengät eivät sopineet kuvaan millään. Naisten pukeutumista oli ilo katsella. Kauniita juhlapukuja, pikkumustia ja jopa muutama pitkä juhlamekkokin näkyi. Aika monella naisella oli kaunis mekko, mutta hiuksia ei oltu laitettu mitenkään, eikä meikkiä yhtään. Tuntui, että pukeutuminen oli jäänyt hieman keskeneräiseksi. Muutamilla oli myös talvisaappaat jalassa juhlamekon kanssa. Näytti aivan kamalalta! Makuja on toki monenlaisia, mutta olisi hyvä noudattaa kutsun lähettäjän toivomaa pukukoodia.

Lauantaina oli sitten vuorossa teatteri, Äitikortti. Se on Olka Horilan dramatisoima, iloinen ja vauhdikas esitys kaikesta mahdollisesta joka liittyy äitiyteen ja vanhemmuuteen. Tässä iässä ei enää muistakaan, mitä kaikkea voi miettiä ennen raskaaksi tuloa ja raskaana ollessa.
Äitikortti käsittelee hauskalla tavalla lapsen tekoa, lapsettomuutta, raskaana oloa ja synnytystä. Kolme pariskuntaa milloin tuskailee ja milloin iloitsee aiheesta. Välillä näyttelijät laulavat ja soittavat leikkisoittimia. Uskomatonta, miten paljon hauskaa ja ironista tästä monelle vakavasta aiheesta saa aikaan.