Ilta Musiikkitalossa oli yllätyksellinen. Ilta oli lämmin ja aurinkoinen, kun saavuimme Musiikkitaloon, mutta minun tunnelmani muuttui kun päästiin katsomoon. Meidän paikat oli parvella ja kun saavuimme sinne, iski minulle taas korkeanpaikankammo. Se on kaamea tunne, ahdistaa, huimaa ja voi pahoin. Musiikkitalon parven paikat ovat kaikki hyvin korkealla ja niistä on suora pudotus alas. Orkesterimonttu on kaukana alhaalla. En pystynyt keskittymään musiikkiin ollenkaan, kun yritin vain keskittyä selviytymään kamalan olon kanssa. Väliajalla menimme lippukassalle ja kerroimme tilanteen ja saimme toiset paikat permannolle. Upeata palvelua!

Illan konsertin alkuosa oli Matthew Whittallin Joy, uruille ja orkesterille. Siinä Musiikkitalon uudet urut soivat hienosti, tosin minun oli vaikea niistä nauttia. Väliajan jälkeen oli vuorossa Beethovenin Sinfonia nro 9 d-molli op. 125. Se oli todella upea ja siihen pystyin keskittymään hyvin permannon paikalla. Loppujenlopuksi upea ilta.

Olipa upeata seurata jäiden lähtöä Puumalassa vappuna. Nyt sitä on mukava muistella, kun vihdoin on lämpimät säät alkaneet. Mennessämme ennen vappua mökille, oli Saimaa jo suureksi osaksi jäätön, mutta meidän lahdessa oli vielä jää. Jää oli jo tummaa, mutta vielä kauttaaltaan tasainen jäätikkö. Siitä se pikkuhiljaa alkoi repeilemään ja sulamaan, niin että vappuaattona vesi oli vapaa.
Illalla pääsin jo saunasta uimaan tai tosiasiassa vain kastautumaan laiturin päässä. Vesi oli todella kylmää. Tuntui että pohkeet räjähtävät. Saimaan pinta oh todella korkealla. Nyt on ihanan rauhoittavaa vain katsella järvelle, sen kaunista aaltoilua ja auringon kimallusta veden pinnalla.